Tapasin vähän aikaa sitten todella mukavan naisen. Tutustuimme pian toisiimme.
Meillä on yhteinen harrastus, joka ei ole yleinen mutta jonka harrastajat suhtautuvat siihen useimmiten intohimoisesti (kuten tässäkin tapauksessa). Meillä on myös paljon muuta yhteistä, puheenaiheita riittää ja mikä tärkeintä välillämme on jokin syvempi side. Aivan joka viikko ei tapaa ihmistä, jonka tunteita ja ajatuksia voi niin voimakkaasti myötäelää.
Tietysti ihastuin tähän naiseen. Se tuntuu tapahtuvan joka kerta, kun törmään johonkin tällaiseen. Joka kerta tunnun myös töksäyttävän pääni kiviseinään.
Koska olen käynyt pettymysten vuoksi varovaiseksi, tarkkailin parhaani mukaan "merkkejä" ja yritin lukea hänestä, mitä hän halusi. Ehkä en ole siinä kovin hyvä.
Eilen illalla menin hänen luokseen käymään ensimmäistä kertaa. Istuimme sohvalla, joimme teetä ja puhuimme kaikesta kaiken. Paitsi "itse asiasta".
Lähtiessäni hän sitten uskalsi viimein kysyä, mitä halusin hänestä. Hän kertoi, että hänellä oli "jotain" menossa jonkun kanssa, ja että hän ei ollut sellaisessa elämänvaiheessa että kokisi pystyvänsä suhteeseen.
Muuten hän sanoi pitävänsä minua ihastuttavana ihmisenä, kuten minäkin häntä, ja tiedän hänen puhuvan totta.
Siispä otin rukkaset kohteliaasti ja ymmärtäväisesti vastaan ja lähdin kotiin vahvan ihmisen naamio kasvoillani. Enhän tullut hylätyksi, vaan pikemminkin olen yhtä hyvää ystävää rikkaampi - näin ainakin uskottelin itselleni. Mutta pettymystä ei voi taikoa pois.
Tänään heräsin vatsataudissa ja olen koko päivän sairastanut masentuneena. Tiedän, että käyn nyt fyysisesti läpi pettymystäni.
Kuten jo sanoin, minulle on jo pitkään käynyt joka kerta näin. Ihastukseni eivät koskaan etene tunnusteluvaihetta pitemmälle. Olen päättänyt, että en enää aio rikkoa sydäntäni yhdenyön jutuissa tai missään vastaavassa. Toisin sanoen vaihtoehtoina ovat vain ihmissuhde tai yksinolo. En kuitenkaan omaa paljoakaan kokemusta "oikeasta" ihmissuhteesta, vaikka olenkin nuorena nussinut kaiken mikä liikkuu. Unelma seurustelusta on suloinen mutta järjettömän pelottava, ja välillä pelkään jo olevani niin tunnevammainen, että karkotan mahdollisuudet ympäriltäni.
Uskon, ettei elämässä mikään tapahdu sattumalta tai tarkoituksettomasti. Elän vain nyt vaihetta, jonka aikana on tarkoitus opetella olemaan yksin olematta yksinäinen. Silti toistaiseksi kidutan itseäni ja elän osittain itsesäälissä, en saa aikaan niitä asioita jotka haluaisin toteuttaa ja jonka vain pelko estää.
Tiedän, että tätä kiirastulta jatkuu niin kauan kunnes opin olemaan ehjä silloinkin kun olen rikki.
MUTTA TÄMÄ SATTUU.
m23