Olen seurustellut nyt pari vuotta yhden ihan hienon naisen kanssa, mutta en ole valmis suostumaan kihlaehdotuksiin. Koska tämä on ensimmäinen kunnollinen suhteeni, koen, että olen naisten suhteen vielä liian kokematon, jotta voisin jämähtää loppuelämäkseni yhteen. Osaltaan syytän aikaisemman seurustelukokemuksen vähäisyyttä siitä, että minun teinivuosinani ei vielä ollut mitään irc-gallerian tai muiden "herutusgallerioiden" kaltaisia mahdollisuuksia tyttöystävää, eikä nuoret sosiaaliset tytöt/naiset silloin käyttäneet msn:iä tai muita internetin mahdollisuuksia sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä kuten nykyään.
Olen myös ihastunut pariinkin naiseen, joista ainakin erään uskoisin osoittavan vastakaikua. Joskaan en kyllä häntä pystyisi kuvittelemaan elämänkumppaniehdokkaaksi. Toinen ihastuksen kohde kyllä voisi olla enemmän elämänkumppanityyppiäkin, mutta en häntä oikeastaan tunne juurikaan. Eli epämääräistä on siinä mielessä, ja välitän hyvin paljon, taidanpa rakastaakin nykyistä kumppaniani, mutta toisaalta en silti oikein näe häntä aivan sinä oikeana, sillä olemme kuitenkin kohtalaisen erilaisia. Toisaalta nyt on tullut todetuksi, että suhteemme toimii myös saman katon alla asuessa, mikä ei yleisesti ottaen liene mitenkään itsestäänselvyys. Silti välillä melkein toivoisi, että suhteemme ajautuisi sellaiseen kriisiin, että pitäisi erota, ja pääsisin elämään nuoruuttani nyt kun vielä on suhteellisen nuori. Meillä vaan näyttää kuitenkin menevän sen verran hyvin, että ei sellaista ole nähtävissä, ja se pelottaa: tässäkö tämä nyt on, loppuelämä tämän naisen kanssa? Onko tämä muiden perään haikailu normaalia, vai onko nykyinen avopuolisoni minulle kuitenkin väärä?
Kommentteja?
m24