En saa opinnäytteeni tai yleensäkään elämäni suhteen aikaan mitään. Mitään uutta en ole tehnyt/kokeillut sitten lukion, jossa aloin ensimmäisiä kertoja kyseenalaistaa mielessäni olenko ihmisten huomion ja huolenpidon arvoinen.Useimmat tuntemattomatkin henkilöt pitävät minusta (ilmeisesti) helposti, mutta en vain osaa luottaa. Alkoholisti-kusipää isäni ja syyllistävä, ystävieni aitouden jo lapsesta alkaen lyttyyn lyönyt äitini ovat lapsellisuudellaan turhauttaneet minut loppuun. Käytin yhdessä vaiheessa jatkuvasti huumeita, nykyään ajattelen sitäkin aikaa positiivisena, vaikka asiat ovat muuttuneet(parempaan) ja sain kuin ihmeen kaupalla opinnäytteelleni toimeksiantajan. Ala kiinnostaa minua, mutta en vain usko mahdollisuuksiini juuri missään.Olen alkanut seurustelemaan, mutta pelkään hänen jättävän minut kun tajuaa miten munattoman huolehtija-luuserin hän onkaan saanut liepeeseensä roikkumaan.
Sitten kun kerran alkuun päästiin:
-En ole koskaan tuntenut olevani "mukana" kavereiden ilonpidossa vaikka paikalla olinkin uneksin
-kuolemasta todella usein, olen saanut jonkin verran terapiaa, mutta se ei auttanut kovin pitkään-sama juttu lääkkeillä
-toivon että kaikkien suoritukset menisivät hukkaan, niin voisin seistä ylpeänä siitä ettei mitään edes kannattanut yrittää.
-Minulla on hyvä ystävä, joka on tehnyt todella paljon pedatakseen elämäänsä ja tekee tällä hetkellä täysin ylikoulutettuna paskaduuneja, joita useimmiten hoitavat hajonneet nelikymppiset.
-Näen itsenikin sellaisena ja toivon että niin käy todella monelle.
-Minulla on kateudesta, katkeruudesta ja saamattomuudestani todella huono omatunto, sillä sisimmässäni tiedän että vanhemmat ovat niin hyvät lapsilleen kuin voivat ja että suurin osa minut tuntevista ihmisistä uskoo/toivoo minun olevan onnellinen
-Olen kadottamassa itseni täysin
Kai tämä auttaa sitten viiveellä...M26