TunnustustenLuola.fi

Kaksi kaveriani ovat minulle jostain syystä olleet vihaisia jo monta kuukautta. Eivätkä he kerro miksi. Ottaa kyllä vähän pannuun-- he ovat varmaan aika pelkureita kun eivät uskalla asiaansa kertoa. Ennen kyllä olimme ihan parhaita kaveruksia, mutta sitten kun kerroin heille että viiltelen jalkaani niin kaikki muuttui. Ensin he tukivat minua, mutta sitten yht äkkiä kaikki oli ohi. En sanonut heille (tai tehnyt) mitään väärää. Yritän ajatella että he ovat tyhmiä, mutta asia vaivaa mieltäni koko ajan kun nään heidät.

Olen töissä ison yrityksen hallinnossa, melkein valmis maisteri ja saan paskempaa palkkaa kuin kukaan tietämäni ihminen. Saisin varmaan parempaa palkkaa kotona istuen.

Nytkin ärsyttää niin paljon, teen kolmen ihmisen työt heidän lomaillessaan ja saan siis tosiaan käteen vähemmän rahaa kuin 15-vuotiaana ollessani kioskissa töissä. Tuotannon porukkakin saa parempaa palkkaa kuin minä. Heti kun löydän paremman työn niin lähden täältä. Tästä on valitettavasti hyötyä tulevaisuudessa, ehkä siis kestän nälkäpalkalla hetken. Ei vaan ihan hirveästi ole motivaatiota tehdä mitään täällä kun koko ajan päässä takoo se ajatus että saan tästä näin vähän rahaa. Ole siinä sitten ystävällinen ja ahkera.

Olen helvetin isokokoinen ja kaiken lisäksi näytän todella vittumaselta. Ihmiset pelkäävät minua ja nautin siitä.

Olen yliopistosta valmistunut taloustiede pääaineenani ja töissä keskisuuressa yrityksessä talouspäällikkönä. Hoidan myös osto- ja myyntireskontran ylläpidon näin kesällä. Mikäli joku tulisi minulta kysymään mitä nuo sanat oikeasti tarkoittavat, ei minulla olisi mitään tietoa, mutta hyvin kait ne osaan hoitaa kuitenkin vaikken tiedäkään mikä osio työtehtävistäni kuuluu niihin.

En osaa keskustella ihmisten kanssa. Kun minulle puhutaan vastaan yleensä yhdellä sanalla, mutta vastaan usein monisanaisemmin pääni sisällä ja kuvittelen toisen henkilön reaktion ja joskus tämä etenee pitkäksikin keskusteluksi. Tästä johtuen ihmiset ovat alkaneet pitää minua tylsänä ja ottavat minuun kokoajan harvemmin yhteyttä. Kaikissa sosiaalisissa tilanteissa toimin lähinnä "tarkkailijana", seuraan muiden keskustelua, heidän ilmeitään ja eleitään, ja tästä tekemieni havaintojen perusteella käyn sitten keskustelua heidän kanssaan yksikseni.

Unirytmini on ollut suoraan sanottuna päin v*ttua jo muutaman vuoden, ei siksi että minulla olisi ongelmia nukahtamisen suhteen, vaikka niitäkin on (valvomisen takia?) alkanut ilmaantua, vaan yksinkertaisesti siksi koska rakastan väsymystä. Toimin paremmin väsyneenä kuin pirteänä, saan kokeista parempia arvosanoja jos valvon koetta edeltävän yön kuin jos olisin nukkunut. Olen kuitenkin päättänyt ryhdistäytyä ja kääntää unirytmini normaaliksi, lähinnä koska minua on alkanut huolestuttamaan muistini selvä huonontuminen.

Muitakin asioita olisi joita haluaisin purkaa, mutta en nyt kerkeä, koska pitää mennä nukkumaan.

M18

-Olen lopen uupunut osaan kavereistani ja olen onnellinen, kun he eivät ole minuun tällä hetkellä missään yhteyksissä. Toisaalta haluaisin tuntea heidät, koska heistä on minulle hyötyä ja he tuntevat paljon mielenkiintoisia tyyppejä.
-Himoitsen erästä miestä, mutta joka kerta kun hän lähestyy minua alan nauraa. En voi ottaa häntä vakavasti.
-Inhoan tapaani puhua runkkaamisesta jatkuvasti.
-Inhoan naisellisia naisia.
-Inhoan kaverini tapaa puhua irkissä ja sitä kun hän puhuu irkkaamisesta jatkuvasti.

Alkaa pikkuhiljaa nyppimään tämä koko elämä. Isäni kuoli kun olin 13 vuotta, ja sen jälkeen on elämä ollut silkkaa alamäkeä. Äitini on nykyään hirveä alkoholisti jonka täytyy saada alkoholia jos vain ei ole työpäivä. Kerran otin hänen miesystävänsä (joka on ihan mukava, mutta myöskin juo liikaa) jättämän viinapullon viikonlopun jäliltä ja kaadoin lavuaarista alas (jos totta puhutaan niin otin osan itselleni talteen). Tästäkös rouva suuttui ja alkoi hirveä tappelu ja taisin hermopäissäni lyödäkkin häntä. en vain kestä sitä itseään täynnä olevaa ämmää joka pilaa muiden elämän pelkällä olemuksellaan.

Koko suku pitää minua suvun kultapoikana ja odottaa minusta paljon. Eilen tätini oletti suoraan että armeijan jälkeen jatkan Kauppakorkeaan, eikä edes ajatellut sitä vaihtoehtoa että minua ei kiinnosta koko paska. en ole mikään pitkälle tähtäävä persoona, vaan kuljen tuulen mukana ja yritän selvitä siitä mitä huominen tuo tullessaan. Äitikin kehuu muille että "kyllä meidän poika osaa sitä ja tätä".

En kuitenkaan ole mitään itsemurhaa tai sellaista tekemässä. se vaihe ei ole edes mielessä käynyt. Masentaa vaan se että en tajua mitä olen tehnyt ansaitakseni juopon äidin ja läjän ihmisiä kontrolloimaan omaa elämääni.

Olen turta ja oloni on tyhjä - ei varsinaisesti onneton, vain tyhjä syvemmistä tunteista. Asun yhdessä poikaystäväni kanssa, mutten pysty siitä oikein muuta sanomaan kuin että se on mukavaa. Viikkoja sitten olin luhistumassa sen takia, että jouduin valitsemaan poikaystäväni ja toisen henkilön välillä: poikaystäväni ei edes tiedä että olin kehittämässä tunteita jotain toista miestä kohtaan. Tämän toisen henkilön kanssa puhuimme tällöin asiat halki ja päätin jäädä nykyiseen suhteeseeni. Emme ole tämän jälkeen olleet missään yhteydessä toisiimme.

Valinta oli kipeä ja työnsin tunteeni kuoren sisään voidakseni jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt aprikoin koska tulen taas tuntemaan jotain jotakuta kohtaan.

minä vihaan liikaa kaikkia/kaikkea.

vihaan 12-15v pikkutyttöjä jotka pukeutuvat raitasukkiin ja hakaneuloihin ja ihannoivat jotain japanilaisia miehiä jotka pukeutuu naisten vaatteisiin ja laulavat karsealla äänellä.
vihaan animehymiöitä ja ihmisiä jotka yrittää pukeutua anime/manga hahmojen näköisiksi.

vihaan ihmisiä joiden ainut tarkoitus elämälle on tanssia klubeilla ja pukeutua niukkoihin ja huomiotaherättäviin kiksuvaatteisiin ja päästä essopäissään klubituksen sivuille keräämään palvovia kommentteja.

vihaan hevareita ja metallisteja. suurin osa niistä miehistä on vitun rumia ja lihavia, osa on rasisteja ja sovinisteja, ne kuuntelevat huonoa musiikkia ja iskevät jotain epätoivoisia 13v goottipimuja kun eivät saa muutakaan. vihaan myös teinigootteja ja sitä alituista angstaamista ja erilaisuusyrittelyä.

vihaan hippejä. suurin osa niistä on typeriä pilviveikkoja jotka elävät jossain omassa haavemaailmassaan ja yrittävät parantaa maailmaa rauhalla ja rakkaudella, vaikka eivät todellisuudessa tee muuta kuin irkkaavat kaiket päivät bongi kädessä.

vihaan asematunnelin mcdonaldsin edessä hengailevia mustaihoisia miehiä joista osa on jo aikuisia ihmisiä ja silti ne eivät tee muuta kuin hengaavat sen vitun mäkkärin edessä kahteentoista asti yöllä ja raiskaavat kännisiä pissiksiä.

kukaan ei oikeastaan tunnu pitävän minusta koska arvostelen ihan kaikkia. onneksi minulla on sen verran hyvä itsetunto että kestän kritiikin aika hyvin. olen itse ollut aikoinaan kaikkea sitä mitä vihaan ja siksi ehkä vihaankin. olen naurettava ja tekopyhä.

En ymmärrä itseäni.

Olen varastellut aivan uskomattomia määriä tavaroita ja rahaa, 7-vuotiaasta lähtien melkein päivittäin. Ja aivan järjettömistä syistä. Mainitaanko esimerkkinä 3000mk stereolaitteet joilla emme voineet tehdä mitään koska olimme noin 10-vuotiaita, joten veimme ne metsään ja poltimme bensalla. Nykyään en juurikaan varastele.

Mutta käytän huumeita, ja tienaan kohtalaisesti rahaa 'auttamalla' muitakin saamaan niitä. Tätä kautta olen myös joutunut väkivaltaa vaativiin tilanteisiin vuosien aikana... siis velkojen hakemisessa.

En tunne lainkaan huonoa omaatuntoa noista jutuista, en ole koskaan tuntenut enkä ymmärtänyt miksi pitäisikään. Sen sijaan kärsin suunnattomista omantunnontuskista jos vaikkapa vahingossa sanon jotain loukkaavaa jollekin, vaikkapa tuntemattomalle. Puhdasta tuskaa koen jos näin teen läheiselle. Olen siis todella huomaavainen ja tuossa mielessä herkkä ihminen, erityisesti avovaimolleni ja ystävilleni. Olen myös todella nöyrä ja rauhallinen kuin lammas.

Koen olevani hyvä ja hyveellinen ihminen. Tiedän että useimmat eivät ole samaa mieltä. En ymmärrä tätä arvojen ristiriitaisuutta. Joskus tuntuu kuin en olisi ihminen lainkaan. Ainakaan terve sellainen. Saa pistää vaikka haistpaska-palautetta koska en kuitenkaan ole muuttamassa käsityksiäni.

m25

Vihaan työtoveriani. Syyt ovat seuraavat:

-Hän piilottaa tekniset manuaalit muiden ulottumattomiin, jotta hän pääsee pätemään muille osaamisellaan kun on lukenut ne itse

-On kaikkitietäväinen ja luulee osaavansa kaiken

Olen kait huono ihminen.
Pitääkö rakkauden puolesta taistella vai ei? Mielestäni pitää, mutta kuinka pitkälle?
Minulla oli suhde mieheen, jolla on lapsi ja nainen, mutta tämä mies ei rakasta tätä naista yhtään ja ajattelee aloittavansa uuden elämän kahdestaa minun kanssa. Kuitenkin hän väittää tälle toiselle naiselle jotain muuta. En ole enää vähään aikaan ollut yhteyksissä tuohon mieheen, paitsi edellisenä viikonloppuna, jolloin hän soitti minulle. Sanoi edelleen rakastavansa minua, mutta jatkavansa lapsensa ja naisensa, jota hän ei rakasta, kanssa suhdetta, jotta lapsella olisi parempi elämä.
En pistä yhtään vastaan, koska minulla ei mielestäni ole oikeutta riistää lapselta isää, enkä itse suostuisi kasvattamaan vierasta lasta, joten luovun toivosta tämän kyseisen miehen kanssa ja annan hänen mennä, miten hän itse parhaaksi kokee.
Kuitenkin jää kaivamaan kaikki se, mitä meidän välillämme tapahtui hänen ollessaan periaatteessa toisessa suhteessa. Ainakin niin hän antoi lapsen äidin ymmärtää, että he ovat yhdessä. Kyllä hän minullekki sanoi, että elää heidän kanssaan, mutta vain enää vähän aikaa. En uskonut, että hän jättäisi nuo kaksi minun vuokseni ja sanoin hänelle, että kertoo totuuden. Hänen mielensä oli silloin, että hän jää minun luokse. Tällä perheellä on aina lapsen syntymästä saakka mennyt todella huonosti, koska isä ei rakasta tätä perheen äitiä, vaan rakastaa minua. Saattaa kuulostaa, että olen aivopesty, mutta tämä on totta. Hän on tämän lapsen äidin kuullen sanonut minulle rakastavansa minua, eikä sitä toista naista. Itse silloin laitoin poikki miehen kanssa ja ystävystyin tämän toisen naisen kanssa. Näin koin asian silloin parhaaksi. Nyttemmi ottaa päähän koko kuvio -että osaankin sotkeutua aina muitten elämiin.
n30

olen väittänyt hukanneeni kotiavaimeni jotta pääsisin miehen luokse yöksi

-olen vuosia sitten harrastanut seksiä 3 hyvän ystäväni miehen kanssa, enkä todellakaan ole tästä ylpeä vaan joka kerta kun näen heitä minua kaduttaa aivan sairaasti

-olen kolhinut äitini autoa ja väittänyt että se tapahtui parkkipaikalla poissa ollessani.

Olen lyhyt, reilusti ylipainoinen ja silmälasipäinen tyttö. Minulla on myös iho-ongelmia. Haaveilen joka yö kiihkeästä seksistä ja onanoin saaden moninkertaisia orgasmeja.
Nauran räkäisesti miettiessäni, kuinka miehiä ällöttää lukea tällaista tekstiä. Siitäs saitte!

Havaihduin tänään ajatukseen, että ystäväni eivät kiinnosta minua tippaakaan. Käytän heidän aikaansa vain itseni viihdyttämiseen. Toinen hyvä asia heissä on se, että he toimivat elämäni kulisseina aina poikaystäväni ollessa armeijassa. Hänen lomillaan elän vain miestä varten.

Ja miksikö? Kukaan niistä ei välitä. Niitä ei kiinnosta kiinnostua minun mielenkiinnonkohteistani, ajatuksistani tai elämästäni. Miksi minun siis täytyisi? Aivan hyvin voin jauhaa paskaa ja olla onnellinen, etteivät he tiedä minusta oikeasti mitään vaikka niin luulevatkin. Onneksi poikaystäväni on oikeasti hyväsydäminen. Rakastan sinua.

En osaa muodostaa yhdyssanoja tehokkaasti.

Minulla olisi täydellinen tunnustustus jätettäväksi, mutta en uskalla kertoa siitä, ettei kukaan kavereistani vaan tunnistaisi minua ja kertoisi aiheesta asianomaisille. Olen rakastunut.

Harrastin tyttöystäväni kanssa sexiä. Tapahtui merkillisiä, tyttöystäväni kai "laukesi". Tuli jotain pissan näköistä lientä pillusta oikein että roiske kävi. Jos se oli orgasmi... En olisi uskonu pystyväni tuottamaan hänelle orgasmia. o/