TunnustustenLuola.fi

Olen suhteessa aivan mahtavan ja ihanan tytön kanssa. Siltikään en uskalla antaa itseni ihastua häneen täysin, johtuen aiemmista huonoista kokemuksistani tyttöjen kanssa. Kaikki heistä ovat aluksi antaneet ymmärtää haluavansa, mutta vedonneet loppujen lopuksi johonkin umpimähkään keksittyyn syyhyn lopettaa/hidastaa jutun etenemistä. Vaikka esitänkin nykyään olevani hyvä ystävä heille, halveksin heitä ja toivon etten näkisi taikka kuulisi heistä enää koskaan. Esittäminen ja valehtelu heille on hauskaa ja tyydyttävää, ne idiootit luulevat minun oikeasti pitävän heistä ystävinä :)

Pidän tyttöystävästäni.

Huonosti menee. Suren vieläkin entisen poikaystäväni perään; erosta on pian puoli vuotta. Hän ei aina kohdellut minua kovinkaan hyvin, mutta se saattoi johtua siitä, etten minäkään häntä.. Pidin häntä nimittäin epävarmuudessa tunteistani. Tein sen siksi, että pelkäsin näyttää hänelle, kuinka tärkeä hänestä oli minulle tullut. Tiedän, ei tässä ole järjen hiventä, mutta siinä takana oli sellainen logiikka että ehkä hän ei voi loukata minua jos ei tiedä kuinka paljon hänestä pidän. tai jos loukkaa, hän ei tiedä saavansa "pisteitä" siitä. Koska näytän siltä, ettei mikään minulle merkkaa. Olen ollut tällainen aina. Pelkään tunteiden näyttämistä koska tunnen itseni pelleksi tunteelliseksi ryhtyessäni. Tästä piirteestä syytän jollain tapaa isäni, joka torjui usein lähestymisyritykseni..

No mutta. Erosimme poikaystäväni kanssa siis tammikuussa, poika oli oikeastaan se, joka jätti. Vaikka kyllähän me "keskustelimme" asiasta yhdessäkin. Ei voi mitään, rakastan tuota miestä ja nyt olen niin rikki etten tahdo nousta edes sängystä aamuisin. Ja öisin en saa unta. Olen onneton, ahdistunut, surullinen. Epätoivoinen en kuitenkaan. Ehkä joskus tulee päivä, jolloin en enää ajattele häntä tai ikävöi. Täytyyhän tämän joskus loppua. Eikö?

Ja minua vituttaa niin paljon että olen tällainen tunnevammainen paska. Ja vituttaa haluta takaisin mies, joka ei myöskään tuntunut olevan oikein sinut itsensä kanssa. Täällä sitä kompuroidaan nyt heikolla jäällä jotenkin.

Aina kun käyn vessassa "köntsällä", niin joka pyyhkäisyn jälkeen katson paperia ja käännän sitä, niin että puhdas osa pyyhkii "köntsät"..

Olen masturboinut porkkanan avulla ja syönyt sen käytön jälkeen. Olen tyttö.

Kun nään erittäin hyvännäköisen naisen, minun on pakko mennä koskettamaan hänen persettään ja rintojaan. Siihen ne mahikset sitten jäävätkin.

kun äitini isä vihdoin kuoli, en pystynyt tuntemaan kuin helpotusta ja vihaa. syytän tuota miestä perheemme sairastuttamisesta. hän sotki omalla alkoholismillaan, pettämisillään ja henkisellä väkivallalla monen elämän. haluaisin tuntea empatiaa, mutta tunnen vain vihaa ja voimattomuutta. haluaisin ymmärtää että kyseessä oli alkoholismiin sairastunut sodan runtelema mies, joka ei parempaan kyennyt koska ei ikinä saanut apua. mutta tunnen vain vihaa ja voimattomuutta.

en soittanut sairaalaan, vaikka tiesin hänen olevan kuolemassa. halusin että hän kuolee mahdollisimman yksinäisenä.

Olen nuori, mutta eipä tuo haittaa, tunnustetaan silti.Tunnustukseni on hyvin klassinen, mutta sekään ei haittaa minua.

Eli olen 15-vuotias ja olen rakastunut tyttöön, joka on lukiossa jo, en uskalla lähestyä häntä, ihailen häntä vain kaukaa. Ajattelen häntä melkein joka hetki, ja koulussa aina välituntisin(koulussamme ylä-aste ja lukio on samassa rakennuksessa) etsin katseellani häntä koko ajan. Olen tuntenut että hän katselisi myös minua, mutta olin samoissa bileissä hänen kanssa, mutta hän ei luonut edes katsekontaktia kanssani. Olen kohta sekaisin ja asialle ei voi mitään. Siinä se oli.

-Poika15

En ole koskaan lauennut suihinotossa. Olen 22-v mies.

-Muutama vuosi sitten ollessani laivalla, 22 vuotias mies suuteli minua. Se oli ensimmäinen suudelmani, ja olin 14. Väitin olevani 16, ja asia tuntui menevän läpi. Olin tanssinut miehen kanssa ja jutellut muutaman tunnin, joten suudelma oli odotettavissa, vaikken sitä tajunnutkaan. Häiritsee, kun olin olettanut sen olevan paljon parempi kokemus. Menin lievään paniikkiin ja vedin itseni pois. Loppu reissun kyyhötin hytissä valittaen 'päänsärkyä.' En halunnut nähdä miestä.
-Moni poika/mies on pyytänyt minua kahville, mutten koskaan uskalla mennä, koska pelkään sen johtavan pidemmälle, tai että mies olettaa sen johtavan.
-Seurustelin 4kk, ja jätkä halusi mennä sänkyyn. Ei painostanut, mutta itse en ollut valmis, ja tuntui etten olisi ollut moneen kuukauteen. Jätin jätkän koska en halunnut tämän joutuvan odottamaan turhaan. Nyt en uskalla edes aloittaa seurustelua, koska pelkään että seksi epäonnistuu takiani, koska sattuu tms. Aika turhaa pelkoa mutta häiritsee kyllä.

Tunnen voimakasta vetoa parikymppisiin naisiin, vaikka itse olen jo yli neljänkymmenen. Nolottaa, mutta ei voi mitään.

Kävin eilen paskalla koulumme läheisessä laitoksessa oman koulumme vessan saastaisuuden vuoksi. Pönttöön jäi kunnon jarrutusjäljet. Jätin ne siivoamatta.

ystäväni,itseasiassa paras ystäväni,luulee että olen yhä neitsyt.puhuin hänen kanssaan kerran että minulla,kuten hänelläkään,ei ole mitään kiirettä menettää sitä ja että haluamme menettää sen sille oikealle...todellisuudessa olen harrastanut yhdenyön juttuja jätkien kanssa,eikä minua kaduta yhtään...voisin hypätä sänkyyn melkein koska vaan..olen 16...

Olen seksiaddikti ja nainen. Käyn vieraissa.

entinen jätkäni jätti minut koska halusin olla hänen kanssaan 24/7

n~17

olin ekaa kertaa ryyppäämässä kavereitteni kanssa, kk sitten ja olin tietenkin sitä ennen leuhkinut kaikille että oon vetäny aina ihan älyttömästi... vaikka et koskaan ollut ottanut kunnon kännejä... ja sitten olin juonut 3pulloo kaljaa ni rupes lentää laatta ja kaikkee muuta hauskaa... eij ollu kivaa... ja sitten kaikki kaverini saivat siis tietää että olin valehdellut heille... :(

minulla on pieni kyrpä enkä uskalla mennä kavereideni kanssa saunaan vaikka haluaisinkin

En tiedä miten tämän kertoisi, mutta sanon sen suoraan: Olen harrastanut parhaimman kaverini kanssa kakkaleikkejä ja se kiihottaa ainakin minua..sairasta..tiedän..mutta..

olen 28-vuotias mies, kihloissa toista kertaa. ensimmäinen, kuusi vuotta kestänyt parisuhteeni kaatui viime kädessä siihen, että avovaimostani ja minusta tuli vähitellen toistemme terapeutteja. jouduin ensin tukemaan häntä paniikkihäiriöiden läpi, kunnes sairastuin itse vaikeaan syömishäiriöön.

olen sittemmin parantunut sairaudesta ja kihlautunut uudelleen. rakastan puolisoa kaikesta sydämestäni; hän on enemmän kuin saatoin koskaan elämältä toivoa. olemme olleet yhdessä vajaat kaksi vuotta, käyneet läpi sanoin kuvaamatonta onnea ja repiviäkin riitoja, jotka ovat kuitenkin vain hitsanneet meitä yhteen.

vähitellen olen kuitenkin alkanut tajuta, että puolisoni mielenterveys järkkyy. päälle päin hän on aivan normaali nuori ikäiseni nainen, mutta sisällä kiehuu. hän on jatkuvasti ylistressaantunut työstään, hän ei osaa arvostaa itseään ja hänen masennuskohtauksensa tuntuvat alati syventyvän. muutama kuukausi sitten hän sai mielialalääkkeet, jotka ovat auttaneet pahimpiin oireisiin, mutta masennuksen (?) perimmäistä syytä ei ole juurittu pois.

puolisoni on muutaman kerran (huonoimpina hetkinään) on kertonut pohtivansa itsemurhaa ja sanonut, että voisi tappaa itsensä, jos meille tulisi ero. viime aikoina tilanne on kärjistynyt entisestään, ja minusta tuntuu, että en tiedä enää, mitä minun pitäisi tehdä. olen yrittänyt turhaan sanoilla ja teoillani osoittaa, että rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on.

oman sairaushistoriani takia tiedän mitä on syvä masennus, eikä puolisoni tilanne vaikuta minusta vielä peruuttamattomalta. näen kuitenkin, että hän on ajatumassa kierteeseen, joka pitäisi katkaista ennen sen alkamista. minulta vain voimat loppuvat, ja päässä pyörii miljoona ajatusta. kaatuuko tämäkin suhde siihen, että joudun alkamaan puolisolleni terapeutiksi? miten minä jaksan tukea puolisoani, kun olen itse vasta äskettäin selvinnyt ongelmistani? miksi helvetissä minä tunnun vetävän puoleeni aina "pinnalta ehjiä", mutta sisältä sirpaleina olevia naisia? onko minussa itsessänikin jokin vika? pitäisikö minun joskus olla kovempi, eikä aina vain yrittää ymmärtää? ja miksi helvetissä minä en KOSKAAN saa mahdollisuutta elää tasapainossa itseni ja lähimmäisteni kanssa?

itkisin jos osaisin :(

Olen ampunut ikkunasta airsoft-aseella sähkölankaa pitkin juoksevaa oravaa niin että se tipahti autotielle, jossa se jäi auton alle.

Olen viettänyt yön ekopisteen lasinkeräyksessä tipahdettuani sinne eräänä iltana kännipäissäni.

Olen esittänyt vaanoutunutta satanistia päästäkseni sänkyyn ruman gootti-satanistin kanssa lyötyäni onnistumiseni puolesta vetoa.

Olen nainut skini-miestä perseeseen saatuani siitä hyvästä korin kaljaa.

Olen harrastanut seksiä kahden hyvän ystäväni kahden pikkusiskon kanssa kahden tunnin sisällä. He eivät vieläkään ole saanut asiaa selville.

Olen keskeyttänyt naapurini kotibileet esiintymällä siviilipukuisena poliisina. Oli varsin hupaisaa nähdä panikoivia teinejä.

Tunnustukseni on vastaava: Olen pohdiskellut noin 6-vuotiaasta asti sitä millä lailla ihmiset reagoisivat minun kuolemaani ja mietin usein millaisia ne ihmiset olisivat joittenka elämään olen jotenkin vaikuttanut. Haluaisin että kuolemani olisi mahdollisimman verinen pahimman järkytyksen aikaansaamiseksi.

Mielestäni kommunismi on hyvä aate, suurin osa ihmisistä on vain niin pässejä että se ei toimisi (itse olen yksi kyseisistä pässeistä).

Vihaan suurinta osaa maailman väestöstä, kyse ei ole mistään angstista tai vastaavasti, vihaan vain ihmisiä koska olen kovin ylimielinen ja huomionkipeä

Valehtelen usein jostain syystä, en ilkeyttäni, se on vain tapa joka on ollut minulla pienestä asti, en kylläkään yleensä valehtele ystävilleni vaan vanhemmilleni

Katson animea, luen mangaa ja kiihotun hyvin paljon hentaista ja aasialaisista naisista

Valitan tunnustukseni pituutta mutta oli paljon tunnustettavaa