Minä olen saanut uuden valon elämääni.
Olin pari päivää sitten uimassa, ja saunaan tuli vammainen ihminen. Jossain vaiheessa hän naureskeli jotakin, ja luulin että hän nauroi minulle. Käänsin pääni hänen suuntaan ja hän sitten vilkaisi minua. Jostakin syystä vastasin pahasti ja näin hänen kasvoistaan että hän loukkaantui pahasti.
Noh, viivyttelin sitten pukuhuoneessa, odotin että hän tulee sinne ja pyysin anteeksi.
Myöhemmin kotona ajattelin millaista vammaisten elämä on. Ja minulla kävi sääliksi heitä. Vaikka heillä on paljon rajoitteita he silti ottavat elämästä enemmän irti kuin me. Uimahalleissa heitä näkee hymyilemässä liukumäessä ja sitä rataa. Entäs me muut? Me olemme aina yhtä tympääntyneen näköisiä ja masentuneita jne.
Päätinkin siis omistaa osan elämästäni vammaisten auttamiseen.
Tunnustuksestani oudon tekee se, että olen entinen vanki (pari vuotta, pari törkeää pahoinpitelyä, ryöstö ja muuta...) Olen myös kalju, isohko ja tatuoitu. Eli minusta tuskin saa tällaista kuvaa kun minua ulkonäöltä katsoo.
Olen parantunut ihminen, vankilaan en aio enää mennä, mutta voi toki tilanne muuttua jos näen jonkun kiusaamassa vammaista. En ymmärrä mikä ongelma ihmisellä on vittuilla vammaiselle... Mitä he ovat tehneet ansaitsekseen sen? Eivätkä he sille mitään voi että ovat syntyneet vammaisina. Toivon tosissani etten ikinä tule kuulemaan jonkun sanovat pahaa vammaisista.
Minulla tuli kyyneleet silmiin kun luin täältä tunnustuksen missä vammaisen isä puhui lapsensa kaverista, ja siitä kun lapsensa kaveri aikuistuessaan lakkasi käymästä ja lapsi kyseli kaveriansa isältä.
M34, parantunut mies.