tapasin ex-poikaystäväni meidän molempien ollessa seitsemännellä luokaalla. meillä oli jotai erikoist...lopulta exäni jätti mut sen kesän jälkeen.
emme koskaa saaneet purattua suhdettamme kunnolla...
jatkuvasti vedimme köyttä siitä etää ollako vaiko eikö olla yhessä...välillä en enää tuntenut vetoo kyseiseen jätkään,mutta annoin hänen ymmärtää niin...tämä lähetti vanhaan tapaan viestejä ja mä näytin niitä taas puolestani frendeilleni..meillä oli hauskaa kunnes satuin puhumaan asiasta jätkän parhaan frendin nenän edessä... sen jälkee me ei kyetty luottamaan toisiimme.
välillä meillä oli välit lopullisesti poikki...ja sitten jätkä taas otti yhteyttä..olisin halunnut hänet,mutta olosuhteet olivat toiset...mulla oli niin paljon harkkoja,että ei ollu aikaa muuhun.
nyt musta tuntuu et meille molemmille on jääny vähän nauha päälle,ku me ei vaa kumpikaa saada aikaa uutta suhetta.
mä olen jo melkein antanut periksi toisen ettimisessä...
oon vaa palavasti rakastunu siihen jätkään..niin kuin sekin muhun..mut me ei osata muuta kun satuttaa toisiamme...ollaa molemmat tosi tempperamenttisii...
mää tiiän et mä voisin saada melkei kenet haluaisin,mut en kummiskaa tunne minkänlaista halua ketään toista kohtaan...kaikki aina valittaa ku mä vaa haikailen sen perää..enkä huomaa muita.
niinhän sitä sanotaa..lapsuudenrakkautta rakastaa sokeasti...valitettavasti mä oon joutunut kokemaa sen...