Luulen että minulla on jonkinlainen "mielen sairaus". En usko että se on masennusta, sillä mielialani heittelee kausittain.
Ongelma alkoi pari-kolme vuotta sitten syömishäiriöstä. Se oli suhteellisen lievää, koska lähinnä muutin vain elämäntapani hyvinkin terveellisiksi. Olisin kyllä halunnut laihtua nopeammin ja koin melko pahoja ahdistuskohtauksia painoni takia, vaikka olin normaalipainoinen. Lopulta en enää jaksanut kun ruuan ja syömisen miettiminen täytti elämäni. Silloin pääsin eroon siitä mutta sen jälkeen aloittaessani lukion aloin hiljalleen masentumaan. Yritin itseasiassa pahimman kaamoksen aikaan itsemurhaa humalassa ottamalla resepti lääkkeitä alkoholin kanssa mutta se ei aiheuttanut muuta kuin monen tunnin taukoamatonta oksentelua.
Vuosi vierähti ja ajatukset pysyivät samoina. Pelotti olla yksin sillä juuri silloin aloin ajattelemaan itsemurhaa ja muita ahdistavia asioita. Koulussa ja kavereiden kanssa olin iloinen ja ihan normaali. Silloin alkoi myös univaikeuteni. Nukuin yössä 4-6 tuntia ja päivällä en saanut unta nukkuakseni päiväunet vaikka olin kuoleman väsynyt. Viikonloppuinakaan en saanut kirittyä univelkoja kiinni sillä heräsin aina suhteellisen aikasin.
Loppu keväästä aloin sekoilla poikien kanssa. Loukkasin silloista tärkeää ystäväpoikaani olemalla hänen inhoamansa ihmisen kanssa. Tämän jälkeen meni välit poikki tähänkin henkilöön, koska haksahdin yhden illan juttuun. Tämän jälkeen yhtenä päivänä tuli todella epätoivoinen hetki ja päätin että sinä iltana loppuu elämä. Jotenkin käänsin oman mieleni.
Kesällä sekoilin lisää ja syksyllä muuttaessani kaupunkiin tahti jatkui. Seksiä harrastin "vain" muutamien kanssa vaikka värkkäsinkin usein jonkun kanssa. Itseasiassa koko vuosi vierähti siinä että join joka viikko ja yleensä useammankin kerran. Olin vaihtanut ammattilukioon ja tietenkin ammatillinen puoli tuntui löysäilyltä lukioon verrattuna ja aikaa ryyppäämiseen jäi. Syksyllä olin vielä onnellisempi kuin koskaan sillä minulla oli paljon kavereita ympärillä ja tunsin itseni suosituksi. Keväällä elämä ei kuitenkaan enää ollut niin hohdokasta ja pikku hiljaa itsemurha ajatukset hiipivät taas mieleen. Välissä tuli parempia kausia ja jaksoin ajatella tulevaisuutta mutta mitä enemmän kevät eteni sitä useammin en osannut ajatella itselleni tulevaisuutta lainkaan. Luulen että siinä vaiheessa elämääni olisin voinutkin päättää päiväni mutta en ollut vielä keksinyt tapaa miten tehdä se. En halunnut että kärsisin, en halunnut että joku tuttu löytäisi sitten minut.
Tilanne helpottui kun lähdin kotikylääni pariksi viikoksi töihin ja sain olla yksin. Taas alkoi tulevaisuus näyttää valoisammalta ja siinä tilanteessa olen nyt. Tiedän kuitenkin että ei se tässä pysy. Olen pari kuukautta miettinyt hakevani apua ja tiedän että sitä pitäisi hakea nyt ei-kriittisellä vaiheella.
Olen miettinyt että olenko hullu, tulenko kenties joskus hulluksi. Tuntuu että jotain on mielessä vikana. Tajusin vasta vähän aikaa sitten ettei ole normaalia ajatella tulevaisuudesta niin kuin minä ajattelin (tällä hetkellä siis en, vaikka pidän edelleen vaihtoehtoa avoimena) tai elämästä yleensä. Tajusin että normaalisti ihmiset on onnellisia. Ja jos hakisin apua ehkä minäkin voisin olla ja ahdistus menisi pois. Tuntuu että kaikki elämäni ongelmat johtuvat tästä. En vain osaa hakea apua. En osaa ajatella soittavani johonkin auttavaan puhelimeen. En osaisi selittää asiaa ja se tuntuisi jotenkin tyhmältä. En tiedä mitä siis teen ja osittain siksi tämän tänne nyt laitan. Ehkä joku voisi kertoa mitä tehdä.
Itseasiassa huomasin ensimmäiset merkit tästä paremman kauden murenemisesta tänään. Mielessä vilahti ajatus pois menosta. Olen huomannut että nämä masennuskauteni ovat myös pahenneet ajan myötä. Ihan aluksi en edes ajatellut lopullista vaihtoehtoa. Mietin vain että haluaisin muuttaa jonnekkin kauas pois ilmoittamatta kellekkään, tai muuttaa jonnekkin mökkiin metsän keskelle tai mikä parasta vain "leijua" jossain omassa paikassa. Halusin eroon kaikesta..
Pienet asiat muodostavat sen kokonaisuuden.
N17