Olen pilannut kaiken, olen päästänyt elämäni rakkauden karkuun oman epävarmuuteni takia. Elämä -tai minä- on niin sekaisin, etten vieläkään teinkö kuitenkin oikein. Sen näkee vasta sitten jälkikäteen. Mitä jos jälkiviisaana huomaan tehneeni elämäni suurimman virheen?
Juuri nyt elämä tuntuu ihan kamalalta, suunta on niin hukassa kuin vain tuntuu. En osaa repäistä itseäni mihinkään suuntaan; minusta ei ole juuri nyt muuttamaan mitään asiaa. Eli jään tälle paikkakunnalle, tähän hetkeen ja koitan selvitä vielä jonkin aikaa. Kaikki vain hajoaa käsiin.
Eniten sapettaa, että olen menettänyt sen ihmisen, joka minulle oli se kaikkein rakkain. Olen vielä pysynyt kasassa, mutta tänään romahdan kun näen hänet. Viikonloppuna hajoan kun hän lähtee kuitenkin, ihan varmasti, erään toisen luokse.
Pelkään vain taas vajoavani masennukseen ja minä en selviä siitä. Ei enää uudestaan.
Vannoin etten itke. Nyt itken. Olen jo kauan pyöritellyt mielessäni ajatusta hakea apua. En ole hakenut ja tuskin tulen hakemaan.