Olen syntynyt vammautuneena, asiaa ei voi korjata täysin.
Vihaan vammaani. Ihmiset ei näe sitä päältäpäin, mutta jos olisin alasti näkyisivät monet syvät arvet ja lääkärien tekemä sukuelimineni. En halua tai uskalla puhua tästä kenenkään kanssa, jopa siskoni kanssa puhuminen asiasta hävettää minua liikaa. Ystäväni alkavat luulla että olen homo kun en hae naisia, mutta se on vaan sen takia kun en voi jatkaa suhdetta koskaan. En halua kertoa kenellekkään asiastani kasvotusten, ainakaan jollekkin juuri tuntemalle naiselle. Elämäni tuntuu kaartuvan alaspäin tämän takia, olen ollut monia vuosia erittäin masentunut asian takia. Ruumiini on ristiriidassa mieleni kanssa. Koetan olla ajattelematta naisia/tyttöystäviä mutta olen heikko ja en pysty lopettamaan sitä. En enään ajattele niin itsetuhoisia ajatuksia kun ennen. Silti ruumiin tauti tartuttaa mielen. Jos tähän asti on jaksanut potkia, niin kai sitä vielä toiset parikymmentä vuotta voisi katsella maailmaa, sitten lopettaa sen. M20