Minulla on erittäin tarkka ja yksityiskohtainen fantasia terrori-iskusta, jonka tietyllä imaginäärisellä tasolla haluaisin toteuttaa. Lastaisin isoon kuorma-autoon satoja kiloja dynamiittia sähkönalleineen sekä bensiinitynnyreitä, uloimmaksi lataisin tonneittain nauloja ja jätelasia. Ajaisin auton Hartwall areenan lastausovista läpi ja niin lähelle kaukaloa kuin mahdollista, parhaassa tapauksessa jäälle asti. Paras ajankohta tälle olisi loppuun myyty paikallisottelu (maaottelu ei käy, koska haluaisin tappaa nimenomaan suomalaisia urheilufaneja). Räjäyttäisin auton TV-kameroiden edessä voitonriemuinen hymy naamallani. Lasinsirut ja naulat repisivät satoja lippispäisiä lätkäjätkiä kuoliaaksi ja tuhansille tulisi hirveitä vammoja pysyvine arpineen.
En tule ikinä toteuttamaan fantasiaani, en oikeasti halua kuolla enkä kaiketi myöskään tappaa muita. Silti hymyilen usein ajatellessani sitä ja se antaa minulle voimaa jaksaa arjessa. En saa siitä seksuaalista tyydytystä vaan kokemani ilo on jollain tavalla "älyllistä" ja ylemmyydentuntoista. Juuri tätä asiaa häpeän.