Kirjoitin tälle sivustolle joulukuussa katkerassa, puuduttavassa ja tympeässä tilassa katkeransävyisen, puuduttavan, tympeän ja ikävän tunnustuksen, jossa lauoin paljon typeryyksiä ja outoja lausahduksia. Jonkinverran kai asiaakin, mutta se taitaa olla sivuseikka.
Tietenkin, tottakai jätin myös mahdollisuuden palautteen jättämiseen. Näitä palautteita lukiessani olen päätynyt siihen, että olen surkea ihminen, jolla ei ole mitään fiksua sanottavaa, ei silloin, ei ehkä nyt eikä ehkä koskaan. Olisi kuitenkin väärin väittää, ettenkö vieläkin olisi samaa mieltä ainakin osasta väittämistäni asioista.
Surullista, että palautteen lukeminen onnistuu näin murtamaan. Katkeruus on outo asia. Se on varmasti kaikille tuttu, mutta jotenkin kukaan ei suostu myöntämään, että se olisi joskus itseensäkin ollut vaikuttamassa. Katkeruudessa ei ole mitään ymmärrettävää. Se on surullinen mielentila, joka ei tee uhristaan syyntakeetonta vaan antaa oikeuden lisätuomioihin. Katkeruudessa saattaa olla joskus mukava painiskella, se voi tuntua antavan uskomattoman paljon voimaa silloin, kun sitä tuntuu tarvitsevan. Siihen ei silti pitäisi luottaa, näin mä luulen. Siitä pitäisi päästä irti.
Toivoisinpa maailmaa, jossa mitään ei tarvitsisi salailla. Asioista voisi olla olla jotain mieltä ja mielipiteensä voisi myös vakaasti tuoda ilmi. Siltikään kukaan ei tuomitsisi. Ja voisi silti pidättää oikeutensa mielipiteiden vaihtumiseen. Kuin uusi elämä. Ei olisi kollektiivista muistia, ei rikosrekisteriä. Voisi vain puhua asioista, vaihtaa sujuvasti mielipiteitä, rakentaa omaa identiteettiään rauhassa, uteliaasti haistellen.
Sellaisessa maailmassahan me emme kai elä. Joten ähh, suokaamme edes mahdollisuus virheiden tekoon ja asioihin sopeutumiseen. Ja toki järkeä siihen, mitä sanoa ja mitä pitää salassa.
En valitettavasti voi lopettaa tähän, vaan tunnustan vielä, että taidan masturboida liikaa. Tämän ei ollut tarkoitus olla mikään hauska loppukevennys, ei mikään maailman hauskin vitsi. Kunhan nyt vaan tunnustin.