Tuskinpa tätä kukaan lukee, ei ole häävin mielenkiintoista varmasti kenenkään muun kuin itseni mielestä...
Olen ilmeisen rakastunut työkaveriini joka on naimisissa. Hänkin pitää minusta. Tiedämme molemmat, ettei välillämme tule koskaan tapahtumaan mitään fyysistä koska olemme puhuneet siitä, mutta se ei estä flirttaamasta ja nauttimasta toistemme seurasta. Voin puhua hänelle kaikesta ja hän on minulle todella tärkeä. Toivon että hänkin luottaa minuun. Kaipaan tottakai hänen kosketustaan ja haaveilen voivani suudella häntä, mutta olen onnellinen siitäkin että elämässäni on niin hieno ja ainutlaatuinen ihminen. Kun kävelen töissä hänen ohitseen, hengitän syvään hänen tuoksuaan ja se saa perhosia vatsaani. Ei siis ihan ystävyyttä kuitenkaan.
Jätin kk sitten edellisen poikaystäväni. Olin ensimmäinen tyttö joka oli hänet jättänyt ja nyt hän vinkuu perääni. Näen häntä silloin tällöin ja nautin nukkua hänen vieressään. Ei hän silti ole elämäni rakkaus. Se on kai vain turvaa, ja sitä että on niin kiva kun joku tykkää.
Lisäksi minulla on tässä kolmaskin viritys käynnissä. Poika on herttainen eikä varmasti tekisi minulle mitään pahaa. Ei ollut tarkoitus alkaa hänen kanssaan millekään mutta eräs lauantai humalassa asiat vähän lipsuivat ja nyt kun hän on tosi ihastunut minuun, en voi enää sanoa että peruutetaanpas vähän. Lisäksi olemme saman, tiiviin kaveriyhteisön jäseniä, joten vihaisin sitä mitä se tekisi jengillemme.
Pitäisi keskittyä tähän viimeiseen poikaan ja unohtaa kaksi muuta, mutta kumpaankaan en halua. Taidan olla melkoinen sika naiseksi.
N22