#29997 5.9.2005 Nainen 19v

En osaa unohtaa. Seurustelin melkein puoli vuotta. Rehellisesti voin myöntää, että Hän oli ensirakkauteni. Hänen laittaessa poikki, olin täysin murtunut. En usko tapahtumaa vieläkään todeksi. Esitän asiasta kysyville, että asia on ok itselleni, mutta sitä se ei ole. Vieläkin kuvittelen itseni Hänen kanssaan ja koko ajan toivon Hänen alkavan keskustella kanssani ja loppujen lopuksi haluavan minut takaisin. "Etsin" tapaamistani miehestä samoja piirteitä, joita Hänessä on. Osaltani kaipaan kosketusta ja lämpöä, mutta en halua kuitenkaan ketään muuta kuin Hänet. Itken vieläkin Hänen vuokseen.
Olen -nille parille ystävälleni- henkilö, jolle voi aina kertoa asiansa ja, joka auttaa. Minua ottaa se niin päähän! Ystäväni vuodattavat kaikki asiansa minulle ja enkä kestä sitä enää. Välillä tekisi mieli huutaa, että anna olla, mua EVVVVK vähempää. Siihen liittyen, minua v*tuttaa, että en osaa sanoa ei. Lainaan rahaa, minun autollani ajellaan ympäriinsä ja niin edelleen. Jos menen sanomaan ei tai jotain vastalauseen tynkää niin tiedän kavereideni suuttuvan ja ehkä loppujen lopuksi hylkäävän minut. Ennen tuo ajatus pelotti, mutta nyt on tullut uhma, että jos suuttuvat niin suuttukoot.
Haluaisin puhua asioistani. Poden koko ajan alemmuuskompleksia ja olen TODELLA masentunut. Ystäviäni eivät edes kiinnosta minun asiani. Okei, olen osaltani opettanut heidät siihen, että en kerro henkisistä hyvistä ja huonoista hetkistä. Siitäkin voisin itseäni lyödä. Kaipaan kuulijaa, mutta toisaalta tunnen "auttamisasioissa" itseni niin supreme-henkilöksi, että kukaan ei voi minua edes auttaa vaikka puhuisinkin. Se on eräällä tavalla minun etuoikeuteni. Kukaan ei ole niin hyvä henkilö, että saisi minua autettua. Ristiriitaista, tiedetään. Samaa supreme-tunnetta koen myös miehiä kohtaan. He ovat jotain niin alapuolellani. En ole mikään kaunotar, mutta en mikään tonnikeijukaan. Ottajia on välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta minä en heitä huoli, vaikka välillä annankin heidän ymmärtää toisin. N19