Alkaa pikkuhiljaa nyppimään tämä koko elämä. Isäni kuoli kun olin 13 vuotta, ja sen jälkeen on elämä ollut silkkaa alamäkeä. Äitini on nykyään hirveä alkoholisti jonka täytyy saada alkoholia jos vain ei ole työpäivä. Kerran otin hänen miesystävänsä (joka on ihan mukava, mutta myöskin juo liikaa) jättämän viinapullon viikonlopun jäliltä ja kaadoin lavuaarista alas (jos totta puhutaan niin otin osan itselleni talteen). Tästäkös rouva suuttui ja alkoi hirveä tappelu ja taisin hermopäissäni lyödäkkin häntä. en vain kestä sitä itseään täynnä olevaa ämmää joka pilaa muiden elämän pelkällä olemuksellaan.
Koko suku pitää minua suvun kultapoikana ja odottaa minusta paljon. Eilen tätini oletti suoraan että armeijan jälkeen jatkan Kauppakorkeaan, eikä edes ajatellut sitä vaihtoehtoa että minua ei kiinnosta koko paska. en ole mikään pitkälle tähtäävä persoona, vaan kuljen tuulen mukana ja yritän selvitä siitä mitä huominen tuo tullessaan. Äitikin kehuu muille että "kyllä meidän poika osaa sitä ja tätä".
En kuitenkaan ole mitään itsemurhaa tai sellaista tekemässä. se vaihe ei ole edes mielessä käynyt. Masentaa vaan se että en tajua mitä olen tehnyt ansaitakseni juopon äidin ja läjän ihmisiä kontrolloimaan omaa elämääni.