Olen todella masentunut. Tuntuu, että olen hukannut elämäni kokonaan. Olen yksin, ja pidän siitä. Haluaisin ystäviä, mutta tuntuu, ettei mikään enää kiinnosta. Toivon, että kun menen yläasteelle saan uusia ystäviä. Minulla on ollut muutama tyttöystävä, mutta mistään jutusta ei ole tullut mitään. Tuntuu kuin olisi aikuistuneempi kuin muut. Se ei ole hauskaa. Kun suukotin exääni poskelle silloin kun olimme yhdessä, hän nolostui. Hän ei koskaan uskaltanut tehdä mitään muuta kuin halata. Toivon todella syvästi, että pääsisin tutustumaan muihin ihmisiin ja saisin ystäviä. Kyllähän yläasteelle mennessä on pakko keskustella muiden kanssa, ja kyllä sen huomaa kenen kanssa on kiva olla, mutta mitä jos kenenkään mielestä ei ole kiva olla minun kanssani? Mitä jos minusta ei pidetä. Tuntuu, että elän koko ajan paineen alla. Tuntuu, että jos en käyttäydy tietyn kaavan mukaan niin minua vihataan. Entiset "ystäväni" olivat hirveitä. He olivat kovia esittäjiä, ja jos joku oli erilainen kuin muut, niin se erilainen potkittiin ulos "jengistä". Ja minä olin se erilainen. Minä pidin eri asioista kuin he, eri tytöistä kuin he, pidin tietynlaisesta elämäntyylistä kuin he. Kuuntelin musiikkia mistä pidin, muut kuuntelivat sitö musiikkia mitä muutkin. Vaikka he eivät edes pitäisi kyseisestä musiikista. Olin kaikinpuolin erilainen. Heidän käytöksensä oli todella lapsellista. He esittivät koko ajan ja syrjivät erilaisia. Ainoastaan kauniit tytöt kelpasivat. He eivät uskaltaneet olla oma itsensä tyttöjen seurassa. He esittivät tyttöjen seurassa, pilkkasivat muita tyttöjen seurassa, ja haukkuivat rumat tytöt. Minäkin liikuin tyttöjen seurassa. Kuitenkin erilaisten tyttöjen. He eivät olleet kovin kauniita, mutta minä en välittänyt siitä. Minä pidin niistä tytöistä. He olivat hauskoja. Eiköhän tämä tunnustaminen riitä. Olen erilainen ja tulen myös ikuisesti olemaan.