Huonosti menee. Suren vieläkin entisen poikaystäväni perään; erosta on pian puoli vuotta. Hän ei aina kohdellut minua kovinkaan hyvin, mutta se saattoi johtua siitä, etten minäkään häntä.. Pidin häntä nimittäin epävarmuudessa tunteistani. Tein sen siksi, että pelkäsin näyttää hänelle, kuinka tärkeä hänestä oli minulle tullut. Tiedän, ei tässä ole järjen hiventä, mutta siinä takana oli sellainen logiikka että ehkä hän ei voi loukata minua jos ei tiedä kuinka paljon hänestä pidän. tai jos loukkaa, hän ei tiedä saavansa "pisteitä" siitä. Koska näytän siltä, ettei mikään minulle merkkaa. Olen ollut tällainen aina. Pelkään tunteiden näyttämistä koska tunnen itseni pelleksi tunteelliseksi ryhtyessäni. Tästä piirteestä syytän jollain tapaa isäni, joka torjui usein lähestymisyritykseni..
No mutta. Erosimme poikaystäväni kanssa siis tammikuussa, poika oli oikeastaan se, joka jätti. Vaikka kyllähän me "keskustelimme" asiasta yhdessäkin. Ei voi mitään, rakastan tuota miestä ja nyt olen niin rikki etten tahdo nousta edes sängystä aamuisin. Ja öisin en saa unta. Olen onneton, ahdistunut, surullinen. Epätoivoinen en kuitenkaan. Ehkä joskus tulee päivä, jolloin en enää ajattele häntä tai ikävöi. Täytyyhän tämän joskus loppua. Eikö?
Ja minua vituttaa niin paljon että olen tällainen tunnevammainen paska. Ja vituttaa haluta takaisin mies, joka ei myöskään tuntunut olevan oikein sinut itsensä kanssa. Täällä sitä kompuroidaan nyt heikolla jäällä jotenkin.