Olen kohta 22v ja vailla koulutusta. Olen läheisriippuvainen tai mikä lie onkaan ja juuri eronnut 4 seurustelun jälkeen. Pidin asiaa mukavana kun pääsin pois erittäin huonosta suhteesta, jota minulla ei ollut itselläni rohkautta katkaista. Nyt ahdistan vanhempani ja pari kaveria, jotka minulla ainoana enää on kun muut ovat muuttaneet pois. Nautin yksinolosta sillä minua ahdistaa olla tuntemattomassa tai suuressa joukossa, jolloin haluan äkkiä kotiin ja tuntuu kuin koti olisi ainoa oikea paikka olla, en halua poistua täältä. Luen sähköposteja ja kaikkia mahdollisia keskustelualueita että saisin aikani kulumaan.
Olen tunteellinen ihminen ja vaikka minun on joskus ahdistuessani tehnyt mieli tehdä itselleni pahaa ajatukset kaikkoavat hetkessä kun mietin että läheisistäni tuntuisi vielä pahemmalta kuin minusta kyseisellä hetkellä.
Hakisin itselleni seuraa "naista", jos en pelkäisi hänen suhtautuvan ynseästi siihen mitä olen saavuttanut elämässäni (en mitään).
Aina nukkumaan mennessä suunnittelen ja haaveilen hienoja asioita joita voisin saavuttaa, mutta en kuitenkaan tartu niihin. En halua mennä ammattikouluun istumaan itseäni 6 vuotta nuorempien kanssa vaikka haluaisinkin saada elämäni raiteelleen jotenkin.
Hyvä ihminen olen pohjimmiltani en vain pysty olemaan sitä mitä haluaisin sisimmässäni. Eikä tämäkään nyt kyllä helpottanut pätkääkään sillä olen tunnustanut asiat itselleni jo kauan sitten enkä siltikään saa asioille tehtyä mitään. En usko että olen ainoa, mutta henkilökohtaisesti tunnen pilanneeni elämäni totaalisesti joskin minulla on aikaa vielä korjata tilanne.