Olin 17-vuotias, kun seurustelin ensimmäistä kertaa. Äitini ei tätä hyväksynyt, vaan sai päivittäin raivokohtauksia aiheesta. Milloin sain kuulla olevani huora ja että koko elämäni menisi kohta hunnigolle, kun vaan "alapää veti", milloin poika oli joku perin epäsopiva, milloin mitäkin.
Ehdotimme isäni kanssa hänelle psykiatrille hakeutumista, koska tilanne oli kärjistynyt jo niin pahasti. Tämän jälkeen äitini yritti itsemurhaa lääkkeillä. Hän kävi vessassa napsimassa puoli purkkia jotain sydänlääkettä ja ilmaantui sitten olohuoneeseen kertomaan tekosistaan minulle ja isälle. Isä kiidätti äidin sairaalaan, hengissä tuo näyttää selvinneen.
Myöhemmin vanhetessani ja kotoa jo seitsemän vuotta sitten pois muutettuani olen tajunnut tuonkin tempauksen olleen vain yksi vallankäytön väline. Kun en enää tehnytkään äidin määräyksen mukaan kuten kiltin tytön olisi kuulunut, oli hän valmis menemään äärimmäisyyksiin saadakseen tahtonsa läpi.
Tuon jälkeen olen aina pelännyt että joku saa selville minkälainen sekopää äitini on. Ja toisaalta poden huonoa omaatuntoa, kun ajattelen äidistäni niin. Hävettää sekin, että vielä aikuinen ihminen joutuu häpeämään äitiään, luulisi siitä päässeen jo murroiässä!