Seitsemän vuotta sitten tapasin ihanan tytön. Rakastuimme. Tyttö oli minua 4 vuotta nuorempi, abiturientti. Olimme yhdessä jatkuvasti, eikä mikään ole tuntunut koskaan niin vaivattomalta, oikealta ja lohdulliselta. Henki sai yliotteen ruumiista ja vaikka kukaan ei uskoisikaan, tunsin hänet kutinana kehossani metrien päähän.
Sitten kaikkea tapahtui, vuosi Irlannissa, kasvamista ja kipuilua ja sitten puolivahingossa tapahtunut ero. Kolme vuotta sitten tapasimme uudestaan, rakstuimme taas. Hän jätti poikaystävänsä ja kaikki vaikutti hetken selkeältä taas. En kuitenkaan pystynyt yhdessäoloon, jokin vaivasi minua ja päättelin, etten pysty rakastumaan uudestaan häneen, että kaikki onkin vain menneen perään haikailua ja kaipuuta kesän ja ruskettuneen tytön tuoksuun, vuosien taakse Kemijoen varteen. Kaikki loppui.
Nyt kuitenkin viimeyönä, viinipullon näyttäessä puolta ymmärsin: Rakastan häntä. Olen aina rakastanut. En voinut elää hänen kanssaan, koska tunsin itseni voimattomaksi hänen parantumattoman sairautensa vuoksi. En voinut ottaa sitä taakkaa häneltä pois ja koin epätoivoista voimattomuutta ja hiljaista raivoa häntä kiusaavaa sairautta kohtaan. Nyt kun olen varttunut näen tämän kaiken tarkasti ja varmasti. Tämän tietäessäni kykenen nyt hyväksymään kuolevaisuutemme, fyysisen väliaikaisuutemme ja täyttymättömän rakkauden ylitsepääsemättömyyden.
Työhuoneessani torstaiaamupäivänä,
nyt kun en ole varma onko mikään enää entisensä:
Poika29v