Raskain sydämin tunnustan, että joka kerta kun näen henkilön, joka ajaa autoa, johon on tehty erään ihmisryhmän mukaan "hienoja" ellei "erinomaisia" ulkonäön ja äänen muutoksia, samalla kuunnellen kerrassaan yksitoikkoista jos ei jopa halvaannuttavaa rytmistä äänentoistoa, jota myös ajoittain musiikiksi tietyissä piireissä kutsutaan, minun tekee mieli ottaa jokin tuhon tuottamiselle omistettu esine, minun kovasti tekee mieli se auto sekä sen kuski nuijia ikään kuin palasiksi, ellei vallan murskaksi. Myös minulla on suuri himo saada ampua kaksipyöräisillä kaksitahtimoottorisilla, kovin äänekkäillä värkeillä ajelevia henkilöitä, kun ne pöristelevät ja mölyävät kuten norsulauma kuperkeikkakisoissa tahi lentokonelauma kaksitasojen kuperkeikkakisoissa, tuliaseella tai vastaavalla. Jostain syystä, löydän paljon hauskuutta tuosta ajatuksesta, ikään kuin turnajaisia ajattelisi. Mikä pahinta, haluni ei laannu mistään, vaan pikemminkin kasvaa, ja tekee mieleni joka hetki enemmän ottaa käsiini tuollainen suurikaliiperinen tuliase tai vastaava, sekä pudottaa tuollaisten värkkien selästä niiden ajajia, vaikka tiedän, ettei siitä valtiovalta tykkäisi, vallan kenties vihastuisi. On erittäin hankalaa elää sellaisen tunteen kanssa, että tekee mieli vain mennä ja toinen ihminen ja sen kone tappaa, ja yritän päästä tästä, muttei mikään auta.