Mulla meni puolisen vuotta sitten poikki kundikaverini kanssa. Eron aikoihin tapailin useita kundeja, joiden kanssa harrastin seksiä. Ihastuin myös aina lievästi jokaiseen (mutta se on kyllä minulle jotenkin luontaista, edellinen unohtui aina sitten kun tapasin seuraavan). Tapahtuneen aikoihin tämä kaikki oli todella ahdistavaa ja olinkin aivan poissa tasapainosta, mikä hirvitti näitä kyseisiä kundejakin takuulla. Ahdistus johtui siitä, etten ylipäätään tykkää sekstata ilman että välitän, ja että asiat eivät kuitenkaan olleet täysin selvät exäni kanssa, vaan elättelin mielessäni vielä jotain toivoa asioiden parantumisesta ja minua söi hirveästi katsella hänen surkeuttaan ja epätoivoaan. Tunsin itseni vihoviimeiseksi paskaksi. Silti tapasin kokeilunhaluisen ja varomattoman seksin merkeissä näitä muita miehiä teeskennellen törkeästi exälleni, että olen vain omissa oloissani. Tosiasiassahan näillä jutuilla ei ollut vakavampaa merkitystä oikeastikaan, jälkeen päin ajatellen ainoastaan hiukan harmittaa koko seikkaileminen ja ottamani riskit, joten hyvä vaan ettei tiedä.
No niin, jaaritteluosuus siinä. Nyt kuitenkin tapasin jokin aikaa sitten miehen, johon olen ihastunut, juttu on ehkä jopa molemminpuoleinen ja niin edespäin. Alusta lähtien olen ollut hänen kanssaan ujo seksin suhteen ja vasta nyt uskallan luottaa niin paljon, että teen aloitteita tai näytän haluani. Hän on muutenkin saanut minusta suhteellisen kokemattoman ja uskollisen kuvan. En kuitenkaan ole lainkaan teeskennellyt tätä kuviota!! Olen koko ajan ollut rehellisesti oma itseni. Nautin seksistä hänen kanssaan tavattomasti ja haluan häntä jatkuvasti enkä voi ajatellakaan muita.
Voiko minussa olla kaksi näin erilaista ihmistä?? Kamala ajatus. Epätoivoinen irtoseksin harrastaja ja periaatteellinen yhden miehen tyttö. Huh huh. Yäk. No, eipä tarvitse valita kummasta roolista voin luopua...