Voisin kirjoittaa jutusta huomattavasti pidemmän, mutta tällä hetkellä ei huvita tehdä niin.
Olen masentunut, olen ollut jo vuosia. Itken lähes päivittäin mitättömimmistäkin syistä, pessimistinen luonteeni ja negatiivinen asennoituminen saa vain asiat näyttämään pahemmilta. Lähes aina tahallaan ajattelen pahinta kaikesta, ja kiusaan itseäni toinen toisistaan kamalimmilla mielikuvilla. Joskus nauran niille itkuni seassa. Ajettelen vihdoin tulleeni hulluksi. Useimmiten nauran itselleni, ja sille, kuinka helvetin säälittävä olen. Eniten kuitenkin vihaan itseäni. Joskus en vain voi ymmärtää, miksi olen tällainen. Silloin tällöin minun on pakko satuttaa itseäni myös fyysisesti, se mukamas auttaa, kuten joskus olen jollekin sanonut, mutta ei se mitään auta.
Mielialani vaihtelevat joskus niin nopeaan, etten ehdi reagoimaan kaikkiin, ja jään vain istumaan paikalleni ja tuijottamaan seinää. Toisinaan taas en tunne mitään. Ei tarvitse edes mainita, kuinka montaa kertaa olen ajatellut, miksi olen vielä täällä. Itsemurhaan en vain pysty, ja kiroan itseäni joka kerta, kun siihen tekisi mieli ryhtyä. Melkein joka päivä käyn läpi aikoja sitten tapahtuneita asioita, useimmiten huonoja sellaisia, yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes oloni on niin surkea, että tekisi mieli oksentaa.
Hoen koko ajan itselleni, etten jaksa enää, enkä jaksakaan, päivä päivältä jaksan yhä vähemmän. En saa juuri mitään aikaiseksi, ja kaikkeen kuluu moninkertainen aika mitä tavallisesti. Aivan kuin eläisin hidastetusti. Sosiaalinen elämä on pikkuhiljaa kutistunut olemattomaksi, eihän se koskaan mikään vilkas ole ollutkaan, mutta viime aikoina on tuntunut etten jaksa tehdä edes sitä pientäkään mitä yleensä. Melko helposti saisin kaiken, mitä haluaisin, mutta en vain viitsi. Ajattelen muiden puolesta, näen itseni hirviönä muiden silmillä, en voi katsoa toisia silmiin, pelkään heitä. Pelkään itseäni. Satuttaisin muita enemmän kuin itseäni. Siksi olen nykyään enimmäkseen omissa oloissani, myrkyttämässä itseäni.
Mihin tämä kaikki päätyy, sitä en tiedä. Tietysti tiedän, ettei tämä ole normaalia, ja apua olisi pitänyt hakea jo vuosia sitten, mutta en halua apua. Tai haluan, ja en. En tiedä. Olen aina koittanut selvitä kaikesta yksin, ilman apua, vaikka sitä on joskus tarjottukin. En vain uskalla luottaa itseäni muiden käsiin. He vain satuttavat minua.
Kukaan lähimmäiseni, tuttavani taikka kaverini eivät tiedä tätä puolta minusta. Eivätkä tule tietämäänkään, ennen kuin poistun täältä.
N20