Masentaa ja potuttaa (kiltisti sanottuna). Kaikki ongelmat tuntuvat kasaantuvan yhdelle päivälle vuodessa. En nyt ala erittelemään, ettei minua tunnistettaisi, mutta kauhea stressi koko ajan. Toivon vain, että unen mukana katoaisi kaikki huolet, mutta ei ne katoa. En ole edes masentuvaa tyyppiä, mutta nyt voin sanoa, että varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti masentaa, ja vieläpä pahimpaan mahdolliseen aikaan juuri kun pitäisi olla tehokkaimmillaan. Yritän hymyillä kavereille, mutta vain suunpielilläni, teennäisesti. Pahinta on, etten pysty puhumaan ongelmistani oikeastaan kenellekään. Meinaan räjähtää sisäisistä ristiriitaisuuksistani. Kotona ei ollut koskaan tapana avautua, vaan surua/vihaa/patoutumia/pahaa oloa podettiin hiljaisuudessa ulospäin näyttämättä - suomalaisuutta parhaimmillaan siis. En haluaisi ruokkia tätä olotilaa, mutt
Ja mikä siinä on, että vuodenpäivät saa olla ja kukaan nainen ei ota yhteyttä eikä kiinnostu, mutta sitten ne viikon sisällä ne kaikki soittelee ja pyytää ulos. Pieni pää menee sekaisin tästä virikkeiden tulvasta. Yleensä olen jotenkin mokannut tämän tilanteen, ja jään lopulta nuolemaan näppejäni, kun en osannut päättää mihin pyyntöön vastata myöntävästi. Naiset, jakakaa kiinnostuksenne tasaisemmin! Olen oikeasti vihainen tuollaisesta, en tosin tiedä kenelle.
Huh, tulipa kevyempi olo, joskin vielä täytyy prosessoida. Kellään samanlaisia tuntemuksia?